Sienisato menetetty. Kävin tänään syntymäkotini kalliolla sienessä, paikoissa josta joka vuosi olen saanut hyvän sienisaaliin.

Tämä syksy on poikkeus, suuri osa metsässä nyt olevista sienistä on sade ja kylmyys mädännyttänyt, ja uusia ei enää nouse. Suppilovahverot ovat ainoita sieniä joita löytää paljon ja joka jatkaa satoaan.

Sekin on harvinaista että kanttarellit mädäntyy jäkäläkalliolla kasvaessaan.

 

Näin syksyllä sieniä on vaikea havaita kun lehtiä on pudonnut puista.

 

Näytti siltä kuin kangassieni olisi etsinyt kuivempaa kasvuympäristöä muurahaispesän suojasta.

Sieniä kasvaa myös puissa.

 

Tapani myrsky harvensi sopivasti kotisuomen metsiä, varsinkin kallioilla pienetkin männyt olivat kaatuneet koska juuristo oli kiinni pelkän kallion päällä.

 

 

 

 

Sanotaan naavan olevan puhtaan ilman tulosta, en kyllä usko ilman näin paljon puhdistuneen 1960 luvulta, nimittäin kotikallioilla ei silloin löytynyt yhtään naavaa kuusista.

Liekö jääkausi viskannut suuren lohkareen kallioille. Tämän päällä leikittiin lapsena ja kelpasi se kuvaustaustaksi vähän vanhempanakin.

 

Toinen tuttu paikka josta etsin tänään sieniä oli Koliahteelta jossa sijaitsee “Koliahteen uhrit muistokivi”.

Nuoruudessani tästä kohtaa kulki vain polku metsään jota paikalliset ihmiset käyttivät kulkiessaan marjaan tai sieneen. En myöskään muista koskaan kerrottaneen tapahtumista jotka johtivat näiden ihmisten kuolemaan.

Muistokiven takaa lähtee polku metsään jossa sieniä on yleensä ollut, tänä vuonna löytyi vain vanha joustinpatja, retkiporukan eväsjätteet ja geokätkö

 

Geokätkö oli piilotettu kivillä jotka kuvaamiseni jälkeen palautin alkuperäiseen muotoon.